Veteraaniurheilijoilla on hyvä toimintakyky ja terveys

Kaikkihan me tiedämme, että itse olemme hyvässä kunnossa. Ainakin paremmassa kunnossa kuin lihava naapurimme. Veteraani-ikäisten urheilun vaikutusta terveyteen on tutkittu myös tieteellisesti. Liikunnan vaikutus terveyteen kaikissa elämän vaiheissa tulisi ymmärtää ei pelkästään urheilu- ja tutkimuspiireissä vaan myös maamme sosiaali- ja terveysviranomaisten toimenpiteissä osana suomalaista terveyspolitiikkaa.

Lenkkipoluilla, hiihtoladuilla, urheilukentillä ja sisäliikuntatiloissa näkee yhä useammin myös iäkkäitä liikunnanharrastajia. Ikääntyvät miehet ja naiset voivat omissa lajeissaan ja sarjoissaan osallistua myös kilpaurheiluun. Suomen Veteraaniurheiluliiton lajien (yleisurheilu, hiihto ja luistelu) lisäksi ikääntyville miehille ja naisille järjestetään SM-tasolle yltäviä kilpailuja mm. suunnistuksessa, uinnissa, pyöräilyssä ja useissa pallopeleissä. Suunnistusseuroissa on aktiivisia veteraaneja ollut jo useiden vuosien ajan, mutta myös pallopeleissä on seniorijäsenten määrä nyttemmin noussut huomattavan suureksi. Yksittäisiä harrastajia on lähes kaikissa lajeissa ja ikäryhmissä, ja maailmanennätyksiä on Suomessakin noteerattu 25 vuotiaiden uinnista 85-vuotiaiden seiväshyppyyn ja 90-vuotiaiden naisten moukarinheittoon asti. Urheilijoiden määrä koko väestöön nähden on kuitenkin edelleen pieni. Tutkimusten mukaan korkeintaan 1-2 prosenttia eläkeikäisistä osallistuu aktiivisesti kilpaurheiluun.

Veteraaniurheilijat tarjoavat tutkijan kannalta mielenkiintoisen näkökulman pitkäaikaisen liikunnanharrastuksen ja vanhenemisen yhteyksiin. Jyväskylän yliopistossa on 1980-luvun loppupuolelta lähtien tehty tutkimusta, jonka kohteena ovat olleet yli 70-vuotiaat veteraaniurheilijat. Tutkimukseen valitut mies- ja nais-urheilijat olivat harrastaneet liikuntaa keskimäärin lähes 10 tuntia viikossa yli 50 vuoden ajan. Aktiivisin harjoittelija oli tutkimusta edeltäneen vuoden aikana juossut 5000 km ja pyöräillyt 3000 km.

Veteraaniurheilijoiden ja verrokkien välillä todettiin huomattavia eroja elimistön eri rakenteissa ja toiminnoissa. Urheilijoilla oli odotetusti parempi lihasten suorituskyky sekä hengitys- ja verenkiertoelimistön kunto. Lisäksi he saivat parempia tuloksia mm. kehon koostumuksen, lihasrakenteen, luun mineraalitiheyden, reaktionopeuden ja silmän valonherkkyyden mittauksissa. Erot olivat suurempia miehiä tutkittaessa, mutta myös liikuntaa harrastavien naisten fyysinen kunto oli huomattavasti parempi kuin vertailuryhmän.

Eri urheilijaryhmien tulokset vertailuryhmään nähden vaihtelivat tutkitusta ominaisuudesta riippuen. Voima- ja nopeuslajien  harrastajat olivat erityisen hyviä lihasvoima- ja reaktionopeustesteissä. Myös kestävyysurheilijoiden suorituskyky oli näissä mittauksissa keskimääräistä parempi. Säännöllisesti harjoittelevien urheilijoiden sydän kestää veteraani-iässäkin vielä hyvin rasitusta. Tutkimuksessa oli mukana 85-vuotias kestävyysjuoksija, jonka hapenottokyky oli yhtä hyvä kuin 30 vuotiailla keskimäärin. Kestävyyslajien harrastajilla oli myös muita enemmän ns. hyvää kolesterolia.

Urheilijat olivat yleisesti ottaen terveempiä kuin verrokit. Heillä oli vähemmän kroonisia sairauksia ja he selviytyivät vaivatta fyysistä ponnistelua vaativista päivittäisistä toiminnoista. Urheilijoiden kokema kompetenssi - tunne omasta pystyvyydestä - oli parempi ja heillä oli vähemmän unihäiriöitä ja psykosomaattisia oireita kuin liikuntaa harrastamattomilla, Lihasrevähdykset, venähdykset ja niveloireet olivat suhteellisen yleisiä, mutta niistä ei kuitenkaan ollut merkittävää haittaa yleisen toimintakyvyn kannalta. Vaikka urheilijatkin kompuroivat harjoitellessaan ja kilpaillessaan, vahva luusto ja hyvä lihaskunto suojaavat murtumilta, jotka ikääntyvässä väestössä muuten aiheuttavat merkittäviä kansanterveydellisiä ja -taloudellisia ongelmia.

Kun urheilijoita pyydettiin omin sanoin kertomaan, miksi he harrastavat liikuntaa, yleisimpänä motiivina tuli esille fyysinen kunto ja terveys. Naiset mainitsivat miehiä useammin liikunnan suoman nautinnon, ilon ja sosiaalisen merkityksen. Miehet puolestaan korostivat liikuntaa elämäntapana ja he pitivät stressin ja ahdistuksen vähenemistä ja kilpailua tärkeämpänä kuin naiset. Siirtyminen seuraavaan veteraanisarjaan näyttää myös kannustavan urheilijoita jatkamaan ja tehostamaan harjoitteluaan, koska menestymismahdollisuudet uudessa ikäryhmässä tuntuvat entistä paremmilta.

Veteraaniurheilijoiden saavutuksia ei sellaisenaan kannata ottaa ikääntyvien liikunnan tavoitteeksi. Iäkkäät urheilijat ovat vuosien kuluessa valikoituneet ryhmäksi, josta vammautuneet, pitkäaikaissairaat, tupakoivat ja mahdollisesti muutenkin "epäterveemmin" elävät ovat karsiutuneet pois. Urheilijat ovat yleensä paremmin koulutettuja, tehneet vähemmän raskasta ruumiillista työtä ja he ovat myös muiden harrastusten osalta aktiivisempia kuin heidän liikuntaa harrastamattomat ikätoverinsa. Tutkimukset veteraaniurheilijoiden suorituskyvystä ovat kuitenkin antaneet uutta tietoa siitä, mitä iäkkäät ihmiset pystyvät tekemään ja minkälaisiin toimintoihin heillä periaatteessa on voimavaroja. Tämä voi poistaa turhia ennakkoluuloja ikääntyvien liikunnasta ja samalla myös antaa osviittoja siitä miten ikääntyvän väestön terveydenhuollon kustannuksia voitaisiin vähentää.

DOSENTTI HARRI SUOMINEN
Jyväskylän yliopisto 

Takaisin